Tohtoriverkoston pienoiskirjaston hankintalistalle päätyi oikopäätä VTT Anne-Maria Karjalaisen, KT Tuulikki Ukkonen-Mikkolan ja VTT Tiina Mäkelän kirja ’Miten tulla tohtoriksi – akateemista aherrusta ja arjen valintoja’ (Art House, 2023). Se kuvaa fakta- ja kokemustiedon pohjalta, millaista on suorittaa tohtorin tutkinto tutkijana tai muun päivätyön ohessa. Lukija saa konkreettisia vinkkejä väitöspolun eri vaiheisiin, jatko-opintoihin hakeutumisesta aina karonkkaan ja promootioon asti. Tekijät tiivistävät kirjan pääviestin sanoihin: Sinä pystyt siihen!
Niin paljon kuin akateemisessa maailmassa julkaistaankin, käytännönläheisiä ja napakoita teoksia väitöskirjan tekemisestä ja yleisemmin tutkimustyön arjesta on suomeksi ollut tarjolla niukemmin – ainakin jos tieteellisen kirjoittamisen ja julkaisemisen oppaat rajataan tarkastelun ulkopuolelle. Ne vastaavat kyllä kysymykseen ’miten’, mutta entä kysymykset ’miksi’ ja ’kenelle’?
Carol Kiriakosin ja Kimmo Svinhufvudin Tohtoritakuu (Art House, 2016) on helpottanut väitöskirjaa tekevien arkea ja saanut myös Tohtoriverkosto ry:n jäseniltä paljon kiitossanoja. Jo väitelleiden tukena puolestaan on Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin kokoama Väitöksen jälkeen – Opas akateemiselle uralle. Miten tulla tohtoriksi -kirjalle on selkeästi tilausta omalla tontillaan, mistä erityiskiitos kirjoittajille.
Kirjaa käsiteltiin myös Tohtoriverkoston ensimmäisillä kirjakahveilla 2.6.2023. Mukana verkkolinjoilla oli toistakymmentä aiheesta kiinnostunutta. Saimme myös tuoreeltaan esittelyn kirjan syntyprosessista Anne-Maria Karjalaiselta. Arvioita kirjasta ovat jo aiemmin julkaiseet blogeissaan ainakin Kaisa Kyläkoski ja Jenni Räikkönen.
Tohtoriverkoston keskustelijoista osa oli jo lukenut kirjan kokonaisuudessaan, ja tämän joukon mielestä kirja oli parhaimmillaan väitöskirjan tekemiseen liittyvien tunnekokemusten avaamisessa. Esimerkiksi tietyn vaiheen loppuun saattaminen voi olla samanaikaisesti helpottavaa, innostavaa ja pelottavaa, ja näitä kokemuksia jakamalla lukijalle avautuu se, ettei hän ole yksin tuntemuksineen tai pidä niitä jotenkin ”väärinä”. Nimensä mukaisesti hiljainen tieto pysyy hiljaisena ja sen ilmentymiä voi jakaa vain toimimalla yhdessä, mutta ainakin pieniä muruja tiedeyhteisön esiripun takaisista tapahtumista on mahdollista välittää eteenpäin kokemuksia, tunteita ja tarinoita apuna käyttäen.
Kokemuksista moni jäsenemme olisi mielellään lukenut enemmänkin, ja tämä on hyvin linjassa Tohtoriverkoston vuosien varrella pallottelemien ideoiden kanssa. Jäsenillämme olisi valtavan rikas yliopistomaailman kiemuroiden kirjo jaettavanaan – tosin on vaikea arvioida, kuinka suuren osan kustannustoimittajat lopulta sensuroisivat! Vastaavasti karsintaa olisi mahdollista tehdä niistä Miten tulla tohtoriksi -kirjan osuuksista, jotka väistämättä typistyvät kehotuksiksi selvittää asiaa lisää oman yliopiston nettisivuilta.
Tutkimussuunnitelmaa laativa varmastikin saa kirjan vinkeistä apua. Jatko-opinnoissaan pidemmälle ehtineille kirja ei välttämättä tarjoa runsaasti uutta. Tosin itse koin karonkka- ja promootio-osuudet hyödyllisiksi ja sain uutta tietoa 15 vuotta väitöksen jälkeenkin, erityisesti siksi, että en ole osallistunut promootioon. Tiivistinkin, että teos on kompaktein mahdollinen paketti jaettavaksi sukulaistädille tai -sedälle, jolle koko yliopistomaailma on vieras.
Lue lisää verkkosivuilta -tyyppisen sisällön yksi kehityskohde kirjassa on sen rajauksessa. Kirjoittajat ovat tehneet väitöskirjan muun työn ohessa ja tämä näkyy väistämättä sisällössä, joka palvelee ensisijaisesti samassa tilanteessa olevia. Keskustelijoita puhutti jonkin verran se, kuinka erilainen prosessi loppujen lopuksi on riippuen siitä, tekeekö väitöskirjaa palkkatyön ohessa, työsuhteessa yliopistoon (näennäisesti ”vain” tutkimukseen keskittyen mutta samalla erilaisten opetus-, projekti- ja hallintotehtävien suossa) vai yksinomaan apurahalla. Esimerkiksi Arjen fasiliteetit – onko syytä laskea rimaa? -osion sinänsä hyvää tarkoittava vinkki siivoojan palkkaamisesta voi särähtää viimemainituilla korvaan turhan kovaa.
Jos katsotaan ilmiötä tätä kirjaa laajemmin, asiantuntijat ovat kokonaisuutenakin heikoimmilla jäillä silloin, kun pyrkivät tuottamaan suuremmalle joukolle ohjeita oman arjen järjestämiseen – niin erilaisia elämäntilanteet ovat. Siinä missä aineiston käsittelyyn tai viitteiden hallintaan liittyvät sovellusvinkit voivat osoittautua aarteiksi, samoin kuin valmiit tarkistuslistat tutkimustyön tai karonkan organisoinnista, varsinaisen työkontekstin ulkopuolelle suuntautuessaan neuvot karkaavat helposti käsistä.
Suunnitelmallisuus, jämäkkyys ja ns. tekemisen meininki on väitöspolkua ajatellen tärkeä viesti, jota kirjoittajat tuovat onnistuneesti esiin pitkin matkaa. Myös keskustelijamme korostivat sitä, että väitöskirja joko tehdään tai ei tehdä: välitilassa haahuilua ei voi terveyssyistä suositella kenellekään. Ajankäyttö on erityisen iso kysymys ja opintovapaa nähtiin käytännössä välttämättömyytenä. Osallistujia puhuttivat myös ns. sitku-elämän uhka ja arjen valinnat: miten jaat ajankäyttösi tutkimuksen ja mummon luona vierailujen välillä?
Analogiat ja metaforat ovat oivallisia oppimisen apuvälineitä ja keinoja vääntää asioita rautalangasta tavalla, joka jää kerrasta mieleen. Siksi ilahduin esimerkiksi Tulokset ja pohdinta -osion vesivärityö-esimerkistä sivulla 51: ”Tulososiossa oman tutkimuksen tuloksia suhteutetaan aiempaan tutkimukseen. Tätä voi verrata vesivärityöhön, jossa puolikas paperi on maalattu, mikä ilmentää teoriaosuutta, ja kun paperi taitetaan, väri tarttuu myös toiseen puoleen, mikä vastaa omia tuloksia suhteessa aikaisempaan tutkimukseen.”
Lopuksi, yksinäisyys ja vertaistuen tarve puhutti odotetusti myös tohtoriverkostolaisia. Nostan kirjoittajille tohtorinhattua (vaikka en edes omista sellaista) myös siksi, että yhdistyksemme toiminta on noteerattu kirjassa sivulla 93: ”Suomessa toimii Tohtoriverkosto-niminen yhdistys, johon voi liittyä jo jatko-opintovaiheessa. Verkosto tarjoaa esimerkiksi koulutuksia ja sähköisellä alustalla käytäviä keskusteluja. Kannattaa tarttua kaikkiin tilaisuuksiin, sillä apu ja tuki voi löytyä yllättävistä paikoista.” Tohtoriverkosto-nimi voi luoda mielikuvan siitä, ettei yhdistystä ole tarkoitettu väitöspolulla oleville, vaikka heitä on 30 % jäsenistämme. Hienoa, että faktat ovat tässä asiassa kohdillaan myös kirjassa!
Saatoin todeta olleeni aikanaan etuoikeutetussa asemassa yliopistolla, jossa väitöskirja tehtiin työsuhteessa. Meistä samassa tilanteessa olevista muodostui tiivis yhteisö, joka loi keskenään käytännöt, joilla tutkimuksen edistymistä turvattiin. Artikkelit kommentoitiin tuoreeltaan vertaisringissä, ja kuten kirjakahveilla kerroin, järjestimme myös harjoitusväitöksiä – yliopiston viereisen ravintolan pöydässä nuokkuneen kustoksen ja kahden vastaväittäjän kera. Harjoitusväitös oli erinomainen tilaisuus valmistautua varsinaiseen tilaisuuteen, ja toiveideni mukaisesti sain haastavia kysymyksiä ”vastaväittäjiltä”. Oikeastaan ne olivat tiukempia kuin varsinaisessa tilaisuudessa.
Sekä matalan kynnyksen vertaisarviointia kollegoilta että näitä harjoitustilaisuuksia voi lämpimästi suositella kaikille väitöskirjaa tekeville. Jos sopivaa yhteisöä ei yliopistolta löydy, apu voi löytyä oman tieteenalan laajemmista verkostoista tai geneerisemmästä Tohtoriverkostosta.
Tohtoriverkostolaisille tyypillisesti kirjakahvit poikivat lennossa jatkoideankin eli oman vertaisringin väitöskirjaa muun työn ohessa tekeville. Yhteiselle toiminnalle on jo oma parvi Skillhive-alustallamme ja sen vetäjänä toimii Minna Ruolanto.
Yhteenvetona kirjasta ja keskustelustamme todettakoon: miten tahansa väitöskirjan teetkin, älä jää yksin.
P.S. Tohtoreiden työuriin ja myös väitöskirjan tekemiseen liittyviä kirjoituksia vuosien varrelta löytyy lisää Tohtorille töitä -blogista ja erityisesti sen ura-kategoriasta.
