Käsi ylös: kuinka moni tohtori on työnhaussa tai muissa ammatillisissa yhteyksissä saanut kuulla olevansa ”teoreetikko”?
Olen ollut kerran työhaastattelussa, jossa haastattelija totesi minun hallitsevan tarvittavat tieto- ja viestintäteknologian sovellukset teoriassa hyvin. CV:stäni kävi jo tuolloin selkeästi ilmi, että olin pitänyt ryhmätyöympäristöjä ja julkaisualustoja yllä myös ihan käytännössä ja toteuttanut verkkosivuja (kuten nyt Tohtoriverkoston sivut) omin käsin. Mielikuva oli kuitenkin faktaa vahvempi.
Wikipedian mukaan teoria on tieteellisten menetelmien varaan rakentuva ja hyvin perusteltu selitys jollekin ilmiölle. Etenkin yritykset kaipaavat kipeästi hallinnan kokemusta, ennustettavuutta ja pysyvyttä, jonka varaan rakentaa toimintansa. Teorioiden ansiosta niiden ei tarvitse toimia täysin kaoottisessa maailmassa.
Juuri tästä syystä tohtoreiden moittiminen teoreettisuudesta on lähtökohtaisesti järjetöntä. Termistä näyttää vahingossa tulleen synonyymi ja syntipukki sille, mikä todellisuudessa on vain tutkijoiden huonoa viestintää: liikaa epäselvää jargonia ja abstrakteja käsitteitä silloinkin, kun toinen osapuoli ei ole tutkija.
Toiminnan tarve on sisäänrakennettuna meihin kaikkiin. Myös tieteellisen koulutuksen saaneet kokkaavat, bloggaavat, nikkaroivat, neulovat, musisoivat ja urheilevat – tai laittavat muurahaisia liekaan edistääkseen tutkimustaan.
Tutkijataustaisina voimme aina hioa ja selkeyttää ilmaisuamme, ei vähiten Tohtoriverkoston tuella. Viestintään kuitenkin tarvitaan vähintään kaksi osapuolta. Myös rekrytoijien on tarkastettava taustaoletuksensa ja kohdattava hakijat persoonina, ei tutkintoina.
Teksti: Miia Kosonen
