Toukokuussa 2021 ilmestyi Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin kokoama Väitöksen jälkeen – Opas akateemiselle uralle. Hankin heti yhden kappaleen Tohtoriverkosto ry:n käyttöön. Osa jäsenistämme tähtää ensisijaisesti akateemiseen uraan, moni on jättänyt yliopistomaailman taakseen, ja osalla tämä harkinta saattaa olla parhaillaan menossa. Siksi sisältö on yhdistyksenkin kannalta erittäin kiinnostavaa ja ajankohtaista. Tuoreelle tohtorille tarkoitettua uraopasta ei ainakaan kirjan muodossa ole suomeksi aiemmin ilmestynyt, eikä suomalaiseen kontekstiin suunniteltuna. Kiitos kirjoittajille! Tässä bloggauksessa teen pienen katsauksen kirjan sisältöön.
Aluksi kirjoittajat toteavat, että akateeminen ura käytännössä vasta alkaa väitöskirjasta. Se on ajokortti tutkimustehtäviin. Kuitenkin monet vastaväitelleet jäävät oman onnensa nojaan ja ilman tukea (jolloin kannattaa muistaa Tohtoriverkoston olemassaolo, toim. huom.!). Tämän nähdään johtuvan akateemisen uran muuttuneista vaatimuksista, kun tulevaisuutta pitäisi rakentaa itsenäisesti projektirahoituksella ja sijaisuuksilla. Omien havaintojeni mukaan selitys voi olla myös arkipäiväisempi: etenkin ahkerasti julkaisevien ja opettavien tohtoreiden osaamisesta pitäisi maksaa enemmän, ja niinpä yliopistolle tulee halvemmaksi heittää heidät ulos ja ottaa uusia nuorempia tutkijoita hoitamaan ne työt, jotka muuten jäisivät ilman tekijää.
Yksi kirjan painavimmista viesteistä nähdään heti alkusivuilla: väitöskirjoilla on ikä. Jos haluat tähdätä akateemiselle uralle, valinta-aikaa on käytännössä max 4-6 v väitöksestä! Muihin töihin on lähes aina mahdollista palata myöhemmin, mutta toisin päin se on vaikeaa. Kirjoittajat edustavat humanistisia aloja, joilla suomalainen post-doc on käytännössä varsin itsenäinen tutkija. Hän hankkii rahoitusta ja julkaisee myös yksin. Tämä kannattaa tuoda esiin varsinkin kansainvälisissä yhteyksissä, sillä maailmalla ”post-doc” saattaa toimia tiukasti hankkeen johtajan alaisuudessa.
Akateeminen ura on vaativa, mutta sen siunauksia ovat Isosävin ja Lindholmin mukaan monipuolisuus, jatkuva kehittyminen ja kokemuksen arvostaminen. Työ sisältää kolme eri ammattia kerralla, nimittäin tutkijan, opettajan ja tiedeviestijän. Lisäisin neljänneksi hallinnon, sillä kukaan yliopistolla pidempään viihtynyt tuskin on välttynyt erilaisilta kehittämisryhmiltä ja raportointiviritelmiltä. Ei siis ihme, että yksi kirjan luvuistakin on nimetty jonglööraukseksi. Kun ilmassa on aina monta palloa, tehtäviä on hyödyllistä ryhmitellä kiireellisyyden mukaan ja seurata reaaliajassa, miten julkaisut, kurssit, ohjaukset ja muut työt etenevät. Tässä auttavat projektinhallintatyökalut, joista esimerkkinä Trello.
Oppaan luvuista kolme on sellaisia, että ne ovat hyödyllisiä erityisesti tieteessä ja tutkimuksessa. Näitä ovat luonnollisestikin kirjoittaminen ja julkaiseminen, vertaisarviointi ja kansainvälistyminen. Muita osioita voisin oikeastaan suositella kenelle tahansa korkeasti koulutetulle asiantuntijalle.
Liikkeelle lähdetään ideoinnista ja tavoitteista. Mistä saamme uusia ideoita? Tutkijoille tärkeitä ovat muun muassa konferenssit, kirjallisuuden lukeminen, aiemmat aineistot ja yhteiskunnalliset tarpeet. Erityistä painoarvoa kannattaa antaa luovalle mielelle ja vapaalle ajalle. Hyvät oivallukset eivät kysy aikaa ja paikkaa, kiireettömyyttä kylläkin. (Idea Tohtoriverkostosta syntyi kauppareissulla Ruokolahden S-marketin pihalla.) Tie luovuteen -kirjan (2010) julkaissut Julia Cameron esittelee luovuuden ruokkimiseen kaksi konkreettista tapaa, tajunnanvirtamaista kirjoittamista edustavat aamusivut sekä taiteilijatreffit, joissa varaat joka viikko kalenteristasi pari tuntia aikaa treffeille itsesi kanssa vaikkapa konsertissa tai näyttelyssä.
Tavoitteiden täsmentämisessä auttaa seinälle – tai projektinhallintasovellukseen – ripustettu missiolause, jossa kuvaat, millaisia menetelmiä tai teorioita käytät tutkiaksesi mitä, ja laajempana tavoitteenasi millainen muutos? Koska yhdistyksen kirjastoon kuuluu myös Christopher Caterinen Leaving academia, nostan tässä esiin selkeimmän yhtäläisyyden näiden oppaiden välillä: uratavoitteen asettamisen tärkeyden. Myös Tohtoriverkoston työelämäoppaassa mainitaan ikigai, joka on japanilainen käsite olemassaolon tarkoitukselle. Ammatillisesti sitä voi soveltaa pohdintaan siitä, mitä maailma tarvitsee, mitä rakastat, missä olet hyvä, ja millä voi myös tulla toimeen. On helpompi valita sopiva suunta ja ottaa seuraava askel, kun tiedostaa, mitä eniten haluaa elämässään tehdä ja millaiset arvot tämän valinnan taustalla vaikuttavat. Kuten Caterine kirjassaan muistuttaa, arvojen kohdalla erityisen tärkeää on olla itselleen rehellinen. Moni tutkija haluaa muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, mutta jos sittenkin tavoittelet myös mainetta ja suurempaa palkkaa, se kannattaa tiedostaa mahdollisimman varhain.
Projektinhallinta on metataito, josta kaikki asiantuntijat hyötyvät, ja tutkijoille hyvänä täsmäoppaana toimii Kymäläinen ym. (2016) julkaisema Opas projektityöskentelyyn. Projektisuunnitelmaa kuvataan kirjassa osuvasti puun muodossa. Toivon, että projektitaitoihin valmennetaan nykyään yliopistoissa perusteellisemmin kuin vielä omana aikanani – silloisella projektipäällikkökoulutuksella on edelleen kyseenalainen kunnia olla ainoa koulutus, seminaari tai luento, jossa olen nukahtanut saliin. Syynä tähän en pidä niinkään omaa väsymystilaani kuin taloushallinnon ja juridiikan asiantuntijoiden lähes täydellistä kyvyttömyyttä asettua tietämättömän kuulijan asemaan ja kertoa asiat niin, että muutkin ymmärtäisivät.
Kokemus ja toisto onneksi auttavat. Näkemykseni mukaan työssä on paljolti kyse ei niinkään hiljaisen tiedon näkyväksi tekemisestä – koska se on jo määritelmällisesti mahdotonta – vaan tiedon sattumanvaraisuudesta. Tarvitaan riittävä määrä onnekkaita sattumia: satut kohtaamaan jonkun, joka tietää jonkun, jolla on tiedostoissaan hyvä sapluuna reviewer-kirjeeseen, akateemisten tilaisuuksien järjestämiseen, artikkelin johdannon rakenteeseen tai konferenssiesityksen laatimiseen. Nämä kiertävät sähköposteissa eteenpäin yhä uusille tutkijapolville. Jos omaa työyhteisöä ei yliopistolta löydy, aina voit kysyä vinkkiä myös Tohtoriverkoston foorumeilta. Kauttamme voit myös löytää vertaismentorin, joka on vastaavassa vaiheessa työuraansa mutta ei välttämättä juuri samalta alalta.
Isosävi ja Lindholm huomauttavat, että esimerkiksi vertaispalautteen antamiseen ja vastaanottamiseen koulutetaan yllättävän vähän. Tärkeää on asettua kirjoittajan asemaan, eikä tarkastella tutkimusta vain omista lähtökohdista käsin. Palautteen vastaanottamisessa seuraavat perusniksit kuulostavat erittäin toimivilta:
- Varaa erillinen aika palautteiden lukemiselle ja varmista, että olet oikeassa mielentilassa
- Sulattele palautetta ainakin pari päivää – älä koskaan aloita heti, sillä mieli työstää asioita taustalla ja ratkaisee monet kysymykset jo ennen kuin käyt niihin käsiksi
- Listaa myönteiset palautteet ja kehittämiskohteet, ja laadi prioriteettilista ohjaamaan muokkausta.
Lisäpisteitä kirjoittajille siitä, että konkreettisten esimerkkien avulla avataan niin projekteissa onnistumisia kuin epäonnistumisia. Edelleen tutkijat usein viestivät vain ’mitä’, vaikka sekä kollegoille että suurelle yleisölle voisi olla kiinnostavaa tietää myös ’miten’. Mobiilipeliyhtiöiden kulttuurista tuttu sarjaepäonnistuminen ansaitsisi oman konferenssinsa myös tutkimuksen maailmassa. Mokailuseminaariakin joskus Twitterissä ideoimme, mutta ainakaan vielä se ei ole tainnut toteutua.
Julkaisemisessa olennaista on konkreettinen julkaisuputki, sekä tietenkin tarvittava aika, tila ja energia. Oman elämänsä Huawei-pomoja löytyy tieteestäkin – he pyrkivät tekemään 80-tuntisia viikkoja ja uhraavat kaikki viikonloput, lomat ja mukavat yhteishetket, kunnes lopulta päätyvät huomaamaan, ettei järjellistä tekstiä useimmiten voi tuottaa kuin pienen hetken päivässä. Tämä tosiasia tulee hyväksyä. Kirjoittaminen on taito, jota voi ja täytyykin jatkuvasti pitää yllä. Yhteiskirjoittamisen hyötyjä ja haasteita nostetaan oppaassa hyvin esiin – haastekohta oli itse asiassa kuvattu niin osuvasti, että se aiheutti melkeinpä tipahtamisen sohvalta. Kirjoitusretriitti on ensimmäistä kertaa myös Tohtoriverkoston ohjelmassa elokuussa, tervetuloa mukaan!
Tiedeviestinnän osion sivuutan tietoisesti tässä vaiheessa, sillä kyseistä aihepiiriä on tullut vuosien mittaan ruodittua kouluttajana, Twitterissä ja blogeissa edestä, takaa ja sivuilta 🙂 Myös Tohtoriverkostossa tarjoamme säännöllisesti koulutuksia sosiaalisen median hyödyntämiseen ja tutkijan verkkonäkyvyyden parantamiseen. Yhteenvetona todettakoon, että olennaista on rohkeus, avoimuus ja sisältöjen monipuolisuus. Kyse ei ole pelkästään työsi tuloksista, vaan myös sinusta tutkijana.
Voit tutustua Väitöksen jälkeen -oppaaseen myös 12-osaisena podcastina.
Tohtoreiden työuriin liittyviä kirjoituksia vuosien varrelta löytyy Tohtorille töitä -blogista ja erityisesti sen ura-kategoriasta. Ja voi hyvinkin olla, että Tohtoriverkosto keksii lähivuosina tuottaa yhteisöllisesti yhden täsmäoppaan lisää!
